Välillä tulee tunne ettei kukaan kaipaa sua. Haluaa vain pois, koulusta tai mistä tahansa. Jonnekkin missä sua ei tunneta. Että vois saada kavereita.

Sen jälkeen tulee tunne, että on itsekäs. Välillä pitää olla itsekäs, että voi olla onnellinen.

Kukaan ei huomaa. Jos mä lähtisin, kuka huomais mun poissaoloni? Mä olen vaan mä.

Silti mä olen ainutlaatunen. Toista mua ei oo muualla kun peilissä. Siks peiliin katsominen on välillä vaikeeta. Pitää kohdata itsensä, tunteensa ja halunsa. Enkä mä oo koskaan valmis siihen. Haluisin odottaa huomiseen.

Tekee mieli itkeä. Itkisin kerran, ja suru lähtis pois.

Mut jos se ei lähdekään? Jos suru ei ookkaan kyynelissä, vaan sydämessä ja mielessä?

Välillä tuntuu että mieli hajoaa vähän kerrallaan. Ruostuu ja lahoaa.

Se hajoaa kun sitä ei käytä. Pitäis avata mielensä jollekkin. Silloin se korjaantuis.

Eikö silloin surukin valuis pois? Suru, joka lahottaa mieltä?